Elämää ja feilaamista

Kulunut viikko on ollut pelkkää yksinäisyyttä, ahmimista, oksentelua ja pahoinvointia. Ulos lähteminen tuntuu olevan hirveän vaivan takana. 

Sain puhelun päiväsairaalasta viime viikolla. Sovittiin aika lääkärille, joka kartottaisi mun tilanteen. En tietenkään pystyny olemaan ahmimatta lääkäriaikaa edeltävää iltaa, joten herääminen oli tosi vaikeeta. Olin aamulla turvoksissa ja ahdistunu, mutta sain itkukohtauksen ja reisien hakkaamisen jälkeen laitettua vaatteet päälle ja lähdettyä ulos ovesta. 

Päiväsairaalan täti oli neuvonut mulle puhelimessa, millä bussilla kannattaa tulla. Menin kuitenkin toiseen bussiin, jonka piti reittioppaan mukaan mennä ainakin läheltä sitä paikkaa. Maisemat vaan vilahteli ohi, eikä mulla ollu mitään hajua missä olin. Istuin bussissa sit päätepysäkille saakka ja olin jossain parin kilsan päässä sairaalasta. Olin jo myöhässä ja yritin vielä epätoivoisesti suunnistaa google mapsin avulla perille. Aloin panikoitua, kun en löytäny millään oikeaa reittiä. Lopulta mun oli vaan pakko mennä lähimmälle pysäkille odottelee bussia. Tässä vaiheessa olin jo 40 minuuttia myöhässä, joten päätin vaan mennä takas kotiin. Ja kaupan kautta tietenkin.

Seuraavana päivänä keräsin sit rohkeuteni ja soitin sinne päiväsairaalaan. Sain myös soitettua kelaan, jota oon lykänny jo pitkään. Mun on tosi vaikea soittaa virastoihin. En tiedä miksi, mutta yleensä jos voin, käyn mieluummin paikan päällä. Kuulostan aina puhelimessa ihan pelokkaalta pikkulapselta. 

Sain eilen postissa kasan papereita päiväsairaalalta. Siellä oli perus masennus- ja päihdetestit, jotka on tullut täytettyä niin monta kertaa, että ne osaa jo ulkoa. Sitten siellä oli päiväohjelma ja tarkempia tietoja ryhmistä. Vapaasti valittavissa ryhmissä oli musiikki-, taide- tai kirjoitusryhmä. Noista kolmesta meen todennäköisesti taideryhmään, mutta kirjotusryhmäkin kuulosti mielenkiintoselta.

Siellä papereissa luki myös, että sieltä saa olla maksimissaan kaks päivää poissa ilmottamatta. Sen jälkeen hoitojakso katkaistaan. Ei oo siis varaa kadota kotiinsa ahmimaan ja laittaa puhelinta kiinni. Toi pelottaa mua jo etukäteen. Miten ihmeessä saan itseni raahattua sinne joka aamu? Oon mokannu niin monta juttuu mun elämässä. Mikä estää mua mokaamasta tätäkin?

Uusi lääkäriaika on sovittu maanantaille. Ja tänään, mun yksi ja ainoa taivoite on olla ahmimatta. 

Somewhere on the brink of insanity, I fell in love with the idea of destroying myself

Tänään olen juonut liikaa kahvia. Heräsin kahdeltatoista, turvoksissa eilisen ahmintojen jäljeltä. Koko päivä meni sitten kahvin voimalla, söin kuuden maissa illalla rahkaa hedelmien kanssa ja yhdeksältä kanawokkia. Nyt iski maaninen olo. En todellakaan tiedä mistä tää vireys tuli, kun koko alku päivän kolotti joka paikkaa ja vatsaan sattui niin paljon, että makasin sykkyrällä sängyssä ja palelin.

 Asiasta toiseen, mulla oli lääkäriaika viime viikolla. Mun lääkäri on tosi mukava ja ymmärtäväinen tyyppi, kakskytjotain nainen. Pienikokoinen niinkuin mäkin, jotenkin helposti lähestyttävä. Kun puhuu sille, tuntuu, että se on oikeasti kiinnostunut ja haluaa auttaa. Ikävä kyllä noi tuntuu olevan aika harvinaisia ominaisuuksia lääkäreillä, tai ainakin niillä, joilla mä olen käynyt.

Kerroin mun tilanteesta ja siitä, että mun terapeuttikin oli sitä mieltä, että tarviin jotain sen yksilöterapian lisäks. Kysyin päiväsairaalasta (siitä oli ollu puhetta n. vuosi sitten) ja lääkäri oli sitä mieltä, että se voisi sopia mulle hyvin. Se laittoi lähetteen sinne ja sanoi, että ne soittaa sieltä viikon-parin sisällä. Saatiin myös käynnistettyä mulle uudet mielealalääkkeet, nyt pitäis vaan hakea ne apteekista. Mulla ei oo pitkään aikaan ollut muuta kun nukahtamista helpottavat lääkkeet. 

Jotain edistystä sentään! Oon nyt lähipäivinä googlettanu päiväsairaalaa ja monella tuntuu olevan positiivisia kokemuksia. Vaikuttaa siltä, että se on oikeesti auttanu monia ihmisiä. Mulle varmaan tärkeintä tällä hetkellä olis se, että siellä käyminen estäs mun erakoitumisen. Kun ei käy töissä tai koulussa, ei tuu oikeestaan tutustuttua uusiin ihmisiin. Siellä on kuulemma paljon ryhmätoimintaa, joten mun ois vähän niinkun pakko palata takaisin ihmisten pariin... Ajatuksena tää toki hermostuttaa, mutta samalla oon myös jollain tavalla innostunu. Kumpa mun ei tarviis jonotella sinne kovin kauan.

Pian on hiihtoloma ja lähden porukoiden luo pariksi viikoksi. Plussat: ei tarvitse maksaa ruoasta, on seuraa, pääsee halimaan kisua. Miinukset: kaikki kaaos vyöryy päälle (äidin ja veljen ongelmat), kaapit täynnä ahmimisruokaa.

Miten ihmeessä pidän pääni kasassa?

Jumissa

Oon ollu jumissa pääni sisällä koko tän viikon. Käytännössä sängyssä melkein koko ajan. Tein kaksi kauppareissua vähän pidemmälle. Muina päivinä oon käyny vaan tossa lähikaupassa. Miks en voi olla masentuneena sellanen, joka menettää ruokahalunsa täysin, eikä syö? Mulla se on menny aina niin päin, että kun oon masentunu, ahmin ja lihon lihomistani (joka masentaa vielä enemmän). Kun menee hyvin, syön niukemmin ja terveellisemmin, ja yleensä laihdun.



Tää kirjottaminen on kai yks yritys saada jonkinlainen ote tästä elämästä. Kaikki yritykset hallita elämää on lähiaikoina menneet mönkään. Se on sit johtanu siihen, etten jaksa edes yrittää. Makaan vaan sängyssä ja odotan kuolemaa. Ei ole motivaatiota mihinkään.

Katoin just koneelta kuvia viime joulusta. Miten siitä voi olla jo vuosi? Olin sillon hoikassa kunnossa. Ja onnellinen. Nyt painoa on melkein 10 kg lisää, plus ahmiminen karannut käsistä ja jatkuva ahdistus seuraa mua kaikkialle. Porukoiden luona, kotona... Ajattelen koko ajan ruokaa ja laihduttamista. Puhunkin koko ajan ruoasta, se nolottaa. Haluaisin poistaa sen kokonaan elämästä. Kumpa voisin peruuttaa sen hetken, kun joskus 14-vuotiaana aloin "laihduttaa" ensimmäisen kerran. Siitä asti oon ajatellu niin pakkomielteisesti laihduttamista, että pahimpina aikoina elämään ei oo mahtunu mitään muuta (kuten nyt). En ees halua ajatella kaikkia niitä kokemuksia, jotka oon menettäny sen takia, että oon ollu lukittautuneena neljän seinään sisälle ahmimaan.

En tiedä miten saisin tämän pahan olon pois. Kirjoitakin tosi harvoin. Ja silloinkin tuntuu, että vaatii ponnistuksia. Onhan näitä keinoja, lenkkeily, meditointi, ystävien tapaaminen. Mutta sellaisena päivänä kun ahmin, en voi kuvitella tekeväni mitään noista. Ehkä sitten, kun oon kuiduttanut itseäni viikon, farkkujen nappi mahtuu taas kiinni ja saan raahattua itseni kaupungille näkemään kavereita. Kun harkitsen tekeväni näitä asioita, joiden tiedän olevan hyväksi minulle, jotenkin vaan päätän olla edes yrittämättä. Ne vaan tuntuu olevan hirvittävän vaivan takana.

Päässä pyörii niin lujaa. Yritän valvoa tämän yön ja saada päivärytmin normalisoitua. Kavereina internet ja rajoittamaton määrä vihreää teetä.

Tunteita

Viime vuonna tähän aikaan olin melkein onnellinen. Kaikki asiat ei ollu kunnossa, mutta jaksoin yrittää. Pidin itsestäni. Suunnittelin tulevaisuutta. Halusin herätä aamulla ja tehdä asioita. Halusin juhlimaan viikonloppuisin. Halusin pitää itsestäni huolta, venytellä, uida, syödä monipuolisesti. Jos olisin vuosi sitten tiennyt, että kaikki romahtaa taas ja palaan takaisin aloituspisteeseen, olisin varmaan räjähtänyt. Olin varma, etten enää koskaan jää yksin, ahmi päivittäin, liho melkein kymmentä kiloa ja halua kuolla. Mutta niin kävi silti.

Minun pitäisi tehdä juuri se, mitä pelkään eniten. On niin helppo vältellä elämää. Se tulee luonnostaan multa. Mutta jos tällä tavalla elää pitkään, sisälle kertyy niin paljon tuskaa, että hukkuu siihen.


Välillä tuntuu, ettei ole olemassa muuta kun tuskaa ja ahdistusta. Joo elämää pitäisi elää hetki kerrallaan, mutta päivä voi tuntua ikuisuudelta, kun jokainen hetki on reunojaan myöten täysi paniikkia ja hätää. Sitä yrittää vakuutella itselleen, etteivät tunteet riko. Kestän kyllä kaiken tämän henkisen kivun. En tule hulluksi tänään. Tai jos tulenkin, elämä ei lopu siihen. Niin kauan kuin pystyn hengittämään ulos ja sisään ja sydän lyö, minulla ei ole hätää.



Olen elossa, minulla on kaksi toimivaa jalkaa ja kättä. Ja kärsimys ei ole ikuista. Jauhan itselleni kyllästymiseen saakka, että tunteet tulee ja menee. Tulee ja menee. En kuivu kokoon kyynelistä, eikä pääni poksahda ahdistuksen määrästä.

Oon vaan niin kypsä tähän tilanteeseen. Haluaisin hylätä tämän raskaan kropan ja tämän pään ja lentää jonnekin pois.

Elossa, toistaiseksi

Oon sit näköjään selviytyny elossa tosta ahmimisputkesta. Tuli sit vietettyä pari viikkoa käytännössä sängyssä. Syöden. Kai sitä 23-vuotias nuori ihminen vois tehdä elämällään jotain muutakin.

Sain raahattua itseni vanhempien tykö vasta jouluaattona. Aika säälittävää. Lupailin päiväkausia, että tulen joo huomenna viimeistään. Mutta nukuin pommiin päivä toisensa jälkeen, ostettu junalippu jäi käyttämättä kun sänky houkutti aivan liikaa. Tää ahmimishäiriö tekee musta inhottavan valehtelijan, joka ei pysty pitämään lupauksiaan ja välttelee kaikea, mikä voisi oikeasti tehdä hyvää. Se on kai turvallisempaa päätyä siihen, ettei edes yritä.

Syömiset on kai menny ihan ok täällä porukoiden luona ollessa. Oon syöny n. 1 200 kcal päivässä ja harrastanu liikuntaa sen lisäksi. Toisaalta tuntuu siltä, että syön liikaa, mutta tiedän, että jos alan kitukuurille, niin ahmimisen riski kasvaa. Mietin kyllä, että kun palaan omilleni, pitäisin jonkinlaisen paaston/semipaaston. Paino on taas kivunnut epäaktiivisuuden ja syöpöttelyn seurauksena lähes 60 kiloon, mikä on aivan liikaa mun pituiselle (158 cm). Ja olo on sen mukainen. Tuntuu, että jopa mun naama on läski. Kaikki mussa pursuaa yli.

Onhan tää vähän ristiriitaista, että pidän kunnon ahmimisputken ennen joulua ja sitten kun oon täällä kaikkien joulutorttujen, pipareiden ja konvehtien ympäröimänä, elän raejuustolla, tonnikalalla ja vihanneksilla. Isä ja äiti yrittää koko ajan syöttää mulle herkkuja. Tähän asti oon onneks osannu kieltäytyä kaikesta. Ei ne sinänsä oo huolestuneita, kun oon kuitenkin normaalipainossa. Eikä ne tiedä mun ahmimisesta mitään. Äiti kysyi multa tosin eilen, että miksi mä rankaisen itseäni (en syöny suklaata sen kanssa). En osannu vastata. Kai mulle tulee siitä jollain tavalla parempi olo. Tiedän, ettei pari konvehtia tappas mua tai pilais mun "dieettiä", mutta se ahdistus mikä siitä seuraisi... Ei se oo sen arvosta.

Joku osa musta kai on vielä elossa. Täällä ollessani olen nukkunut hyvin ja nähnyt värikkäitä unia. Ja kai mä välillä olen ihan iloinenkin. Saan tehtyä asioita. Haluan tulla onnelliseksi. En vaan tiedä miten pääsisin siihen pisteeseen. Haluisin vaan olla turvassa itseltäni. Jos saisin vaan luotua itselleni tilanteen, jossa mun ei tarvitsisi enää hyväksikäyttää ruokaa ja olla jäädä aivan yksin... Olen niin kyllästynyt siihen. Tuntuu, etten pysty vaikuttamaan mitenkään siihen, miten mun elämä menee. Mieliala heittelee miten tykkää ja ahmimisen pelko leijuu koko ajan ympärillä. Vaikka mulle tapahtuis hyviäkin asioita, bulimiamörkö voi tulla ja pilata kaiken. Sen takia on kai niin avuton olo. En hallitse mun elämää. Ruoan kanssa pelaaminen on muuttunu niin pakonomaiseksi, että se määrittelee mitä teen milloinkin. 

Jos saisin kolme toivomusta, en käyttäs ainakaan ekaa toivomalla mitään maailmanrauhaa. Toivoisin ettei mun tarviis enää koskaan ahmia tai oksentaa. Toivoisin, etten tuntisi enää koskaan olevani yksin. Toivoisin, että tää jatkuva melu mun päässä lakkaisi ja olisi hiljaista.

Takapakkia

Viimeiset kaksi viikkoa on mennyt niin huonosti kun voi vaan mennä. Olen ollut aivan liikaa yksin, ei ole huvittanut nähdä ketään. Olen ollut poissa koulusta. Ja nukkunut päivät. On ahdistanut ihan hirveästi. Päivät on mennyt suurinpiirtein tätä rataa: olen herännyt viiden-kuuden maissa illalla. Käynyt lähikaupassa (joka on noin 500 metrin päässä). Kierrellyt siellä hermostuneena käytäviä ja tutkinut elintarvikkeita.

Jos söisin tänään tofua. Jos sittenkin tonnikalaa. Söin tonnikalaa eilen. Ja toissapäivänä. Voisi ottaa pari hedelmää. Jos ottaisi sittenkin marjoja, niissä ois vähemmän hiilareita. Tai bonaa? Tekisi mieli puuroa, mutta en uskalla ottaa kilon pakettia, koska pelkään, että syön kaiken. Ottaisin yksittäinpakattuja nuudeleita, mutta täällä on vaan vehnää. Ja siinä on gluteenia.

Päädyn sitten aina ostamaan samaa tavaraa. Omenoita, maitorahkaa, raejuustoa, marjoja, tonnikalaa, kurkkua, paprikaa, tomaattia, pakastevihanneksia ja sitä rataa. Vaikka kaikki on ns. terveellistä, kaikki päätyy aina siihen, että syön liikaa ja tunnen oloni ällöttäväksi. Ja kun oon syöny liikaa, en halua lähteä mihinkään. Enkä pystykään, koska on yö. Kymmeniä youtube-videoita ja pari leffaa myöhemmin tulee aamu. Yritän sinnitellä hereillä, mutta silmät painuvat kiinni. Herään siihen, että äiti soittaa. 

Milloin tulet kotiin? Onko sulla rahaa junalippuun? Ootko maksanu laskut? Oothan käyny koulussa?

Joo, joo, joo. Ja kai mun on pakko tulla, jos en aio viettä joulua yksin ja rahattomana. En vaan kestä ajatusta  viiden tunnin junamatkasta, kun on näin huono olo koko ajan. Jos saisin nukuttua edes yhden yön hyvin. Jos saisin vedettyä edes yhden paastopäivän tai semipaaston, niin ehkä ei ahdistaisi näin paljoa. Jos saisin pakotettua itseni kunnon juoksulenkille ja siivottua tän kämpän, joka on yhtä kaaosta, niin sitten voisin tulla.

On pari päivää jouluaattoon ja rappukäytävässä tuoksuu pipari. Kävin tänään parin kilsan päässä kaupassa, koska en viitsi käydä joka päivä tossa mun lähikaupassa. Käyn siellä niin usein et ne myyjät jo tuntee mut ja osaa varmaan ulkoa mun ostokset. Vois yrittää huomenna raahautua junaan.

Oon ihan varmasti lihonu tän parin viikon aikana. Lomalla mä laihdun. Tiedän, että äiti tulee tyrkyttämään mulle vaikka mitä jouluherkkuja, mut mun on pakko pitää pää kylmänä. Tää repsahdus ei saa enää jatkua, tai kuolen tähän ahdistuksen määrään.

Tää kroppa ällöttää niin paljon. Voi luoja tekisin mitä vaan just nyt, että saisin edes pari kiloa pois.

Uusi blogi

Päätin tehdä uuden blogin, koska on vaan liikaa ajatuksia, joita en vaan pysty jakamaan läheisien ihmisten kanssa. Kirjoitan täällä muustakin elämään liittyvästä, mutta siis lähinnä tää blogi tulee käsittelemään mun syömishäiriön kanssa painiskelua.

Mulla on diagnosoitu epätyypillinen ahmimishäiriö. Käytännössä tää siis tarkottaa sitä, että välillä syön normaalisti, välillä liian vähän. Ja välillä ahmin. Joskus oksennan ahmimisen jälkeen, en aina. Oon ollut syömishäiriöinen yläasteikäisestä saakka. Oon myös masentunu ja sosiaaliset tilanteet ahdistaa mua. Kaiken lisäksi kärsin tällä hetkellä pahoista nukkumisvaikeuksista.

Yritän opiskella. Oon jättäny ammattikorkeakouluoppinnot useaan otteeseen kesken masennuksen takia. Tällä hetkellä käyn iltalukiossa, mutta siellä käyminenkään ei oikein suju, sillä poissaoloja tulee liikaa ja mun on vaikea pysyä perässä. Haluaisin vaan maata kotona ja ahmia. Mutta yritän pakottaa itteni ihmisten ilmoille, sillä tiedän, että se on mulle hyväksi.

Joskus se onnistuu paremmin, joskus huonommin. Viimeiset kaksi viikkoa on mennyt aikamoista alamäkeä. Oon ollu tosi vetäytyny ja on hirvee ahmimisputki päällä. En uskalla mennä vaa'alle, sillä pelkään, että oon lihonu aivan hirveästi. Näin viime yönä painajaisia siitä, että oon yhtäkkiä sairaalloisen ylipainoinen ja mun vatsa on valtava ja iho täynnä selluliittia. Mun unetkin käskee mua alottamaan dieetin. Ja sehän tätä ahmimisjaksoa aina seuraakin. Pitkiä lenkkejä, paljon salaattia ja vähän hiilareita.

Joo ja tiedän, ettei ahmimishäiriötä sairastavan kuuluis yrittää laihduttaa. Mutta en vaan kestä itseäni tämän painoisena (oon normaalipainon ylärajoilla). Oon pehmeä ja pyöreä ja ällöttävä. Inhoon ulkonäköäni niin paljon, että haluisin vaan repiä kaiken läskin pois mun ihon alta. Mun bmi on alimmillaan ollu 16, nyt se on 24:n kieppeillä. Siinä on hirvittävä ero. Tunnen itteni ihan hirviöksi tässä kropassa. Vaikka lääkäreiden mielestä mulla ei oo mitään hätää, koska oon normaalipainonen.

Mun tärkein tavoite tällä hetkellä on laihtua. Oikeestaan mikään ei merkitse mulle niin paljon. Haluisin myös eroon ahmimisesta ja oksentamisesta, bulimia ei oo todellakaan auttanut mua laihtumaan kiloakaan. Päinvastoin.

Haluaisin vaan osata taas olla syömättä.