Tunteita

Viime vuonna tähän aikaan olin melkein onnellinen. Kaikki asiat ei ollu kunnossa, mutta jaksoin yrittää. Pidin itsestäni. Suunnittelin tulevaisuutta. Halusin herätä aamulla ja tehdä asioita. Halusin juhlimaan viikonloppuisin. Halusin pitää itsestäni huolta, venytellä, uida, syödä monipuolisesti. Jos olisin vuosi sitten tiennyt, että kaikki romahtaa taas ja palaan takaisin aloituspisteeseen, olisin varmaan räjähtänyt. Olin varma, etten enää koskaan jää yksin, ahmi päivittäin, liho melkein kymmentä kiloa ja halua kuolla. Mutta niin kävi silti.

Minun pitäisi tehdä juuri se, mitä pelkään eniten. On niin helppo vältellä elämää. Se tulee luonnostaan multa. Mutta jos tällä tavalla elää pitkään, sisälle kertyy niin paljon tuskaa, että hukkuu siihen.


Välillä tuntuu, ettei ole olemassa muuta kun tuskaa ja ahdistusta. Joo elämää pitäisi elää hetki kerrallaan, mutta päivä voi tuntua ikuisuudelta, kun jokainen hetki on reunojaan myöten täysi paniikkia ja hätää. Sitä yrittää vakuutella itselleen, etteivät tunteet riko. Kestän kyllä kaiken tämän henkisen kivun. En tule hulluksi tänään. Tai jos tulenkin, elämä ei lopu siihen. Niin kauan kuin pystyn hengittämään ulos ja sisään ja sydän lyö, minulla ei ole hätää.



Olen elossa, minulla on kaksi toimivaa jalkaa ja kättä. Ja kärsimys ei ole ikuista. Jauhan itselleni kyllästymiseen saakka, että tunteet tulee ja menee. Tulee ja menee. En kuivu kokoon kyynelistä, eikä pääni poksahda ahdistuksen määrästä.

Oon vaan niin kypsä tähän tilanteeseen. Haluaisin hylätä tämän raskaan kropan ja tämän pään ja lentää jonnekin pois.