Tunteita

Viime vuonna tähän aikaan olin melkein onnellinen. Kaikki asiat ei ollu kunnossa, mutta jaksoin yrittää. Pidin itsestäni. Suunnittelin tulevaisuutta. Halusin herätä aamulla ja tehdä asioita. Halusin juhlimaan viikonloppuisin. Halusin pitää itsestäni huolta, venytellä, uida, syödä monipuolisesti. Jos olisin vuosi sitten tiennyt, että kaikki romahtaa taas ja palaan takaisin aloituspisteeseen, olisin varmaan räjähtänyt. Olin varma, etten enää koskaan jää yksin, ahmi päivittäin, liho melkein kymmentä kiloa ja halua kuolla. Mutta niin kävi silti.

Minun pitäisi tehdä juuri se, mitä pelkään eniten. On niin helppo vältellä elämää. Se tulee luonnostaan multa. Mutta jos tällä tavalla elää pitkään, sisälle kertyy niin paljon tuskaa, että hukkuu siihen.


Välillä tuntuu, ettei ole olemassa muuta kun tuskaa ja ahdistusta. Joo elämää pitäisi elää hetki kerrallaan, mutta päivä voi tuntua ikuisuudelta, kun jokainen hetki on reunojaan myöten täysi paniikkia ja hätää. Sitä yrittää vakuutella itselleen, etteivät tunteet riko. Kestän kyllä kaiken tämän henkisen kivun. En tule hulluksi tänään. Tai jos tulenkin, elämä ei lopu siihen. Niin kauan kuin pystyn hengittämään ulos ja sisään ja sydän lyö, minulla ei ole hätää.



Olen elossa, minulla on kaksi toimivaa jalkaa ja kättä. Ja kärsimys ei ole ikuista. Jauhan itselleni kyllästymiseen saakka, että tunteet tulee ja menee. Tulee ja menee. En kuivu kokoon kyynelistä, eikä pääni poksahda ahdistuksen määrästä.

Oon vaan niin kypsä tähän tilanteeseen. Haluaisin hylätä tämän raskaan kropan ja tämän pään ja lentää jonnekin pois.

Elossa, toistaiseksi

Oon sit näköjään selviytyny elossa tosta ahmimisputkesta. Tuli sit vietettyä pari viikkoa käytännössä sängyssä. Syöden. Kai sitä 23-vuotias nuori ihminen vois tehdä elämällään jotain muutakin.

Sain raahattua itseni vanhempien tykö vasta jouluaattona. Aika säälittävää. Lupailin päiväkausia, että tulen joo huomenna viimeistään. Mutta nukuin pommiin päivä toisensa jälkeen, ostettu junalippu jäi käyttämättä kun sänky houkutti aivan liikaa. Tää ahmimishäiriö tekee musta inhottavan valehtelijan, joka ei pysty pitämään lupauksiaan ja välttelee kaikea, mikä voisi oikeasti tehdä hyvää. Se on kai turvallisempaa päätyä siihen, ettei edes yritä.

Syömiset on kai menny ihan ok täällä porukoiden luona ollessa. Oon syöny n. 1 200 kcal päivässä ja harrastanu liikuntaa sen lisäksi. Toisaalta tuntuu siltä, että syön liikaa, mutta tiedän, että jos alan kitukuurille, niin ahmimisen riski kasvaa. Mietin kyllä, että kun palaan omilleni, pitäisin jonkinlaisen paaston/semipaaston. Paino on taas kivunnut epäaktiivisuuden ja syöpöttelyn seurauksena lähes 60 kiloon, mikä on aivan liikaa mun pituiselle (158 cm). Ja olo on sen mukainen. Tuntuu, että jopa mun naama on läski. Kaikki mussa pursuaa yli.

Onhan tää vähän ristiriitaista, että pidän kunnon ahmimisputken ennen joulua ja sitten kun oon täällä kaikkien joulutorttujen, pipareiden ja konvehtien ympäröimänä, elän raejuustolla, tonnikalalla ja vihanneksilla. Isä ja äiti yrittää koko ajan syöttää mulle herkkuja. Tähän asti oon onneks osannu kieltäytyä kaikesta. Ei ne sinänsä oo huolestuneita, kun oon kuitenkin normaalipainossa. Eikä ne tiedä mun ahmimisesta mitään. Äiti kysyi multa tosin eilen, että miksi mä rankaisen itseäni (en syöny suklaata sen kanssa). En osannu vastata. Kai mulle tulee siitä jollain tavalla parempi olo. Tiedän, ettei pari konvehtia tappas mua tai pilais mun "dieettiä", mutta se ahdistus mikä siitä seuraisi... Ei se oo sen arvosta.

Joku osa musta kai on vielä elossa. Täällä ollessani olen nukkunut hyvin ja nähnyt värikkäitä unia. Ja kai mä välillä olen ihan iloinenkin. Saan tehtyä asioita. Haluan tulla onnelliseksi. En vaan tiedä miten pääsisin siihen pisteeseen. Haluisin vaan olla turvassa itseltäni. Jos saisin vaan luotua itselleni tilanteen, jossa mun ei tarvitsisi enää hyväksikäyttää ruokaa ja olla jäädä aivan yksin... Olen niin kyllästynyt siihen. Tuntuu, etten pysty vaikuttamaan mitenkään siihen, miten mun elämä menee. Mieliala heittelee miten tykkää ja ahmimisen pelko leijuu koko ajan ympärillä. Vaikka mulle tapahtuis hyviäkin asioita, bulimiamörkö voi tulla ja pilata kaiken. Sen takia on kai niin avuton olo. En hallitse mun elämää. Ruoan kanssa pelaaminen on muuttunu niin pakonomaiseksi, että se määrittelee mitä teen milloinkin. 

Jos saisin kolme toivomusta, en käyttäs ainakaan ekaa toivomalla mitään maailmanrauhaa. Toivoisin ettei mun tarviis enää koskaan ahmia tai oksentaa. Toivoisin, etten tuntisi enää koskaan olevani yksin. Toivoisin, että tää jatkuva melu mun päässä lakkaisi ja olisi hiljaista.

Takapakkia

Viimeiset kaksi viikkoa on mennyt niin huonosti kun voi vaan mennä. Olen ollut aivan liikaa yksin, ei ole huvittanut nähdä ketään. Olen ollut poissa koulusta. Ja nukkunut päivät. On ahdistanut ihan hirveästi. Päivät on mennyt suurinpiirtein tätä rataa: olen herännyt viiden-kuuden maissa illalla. Käynyt lähikaupassa (joka on noin 500 metrin päässä). Kierrellyt siellä hermostuneena käytäviä ja tutkinut elintarvikkeita.

Jos söisin tänään tofua. Jos sittenkin tonnikalaa. Söin tonnikalaa eilen. Ja toissapäivänä. Voisi ottaa pari hedelmää. Jos ottaisi sittenkin marjoja, niissä ois vähemmän hiilareita. Tai bonaa? Tekisi mieli puuroa, mutta en uskalla ottaa kilon pakettia, koska pelkään, että syön kaiken. Ottaisin yksittäinpakattuja nuudeleita, mutta täällä on vaan vehnää. Ja siinä on gluteenia.

Päädyn sitten aina ostamaan samaa tavaraa. Omenoita, maitorahkaa, raejuustoa, marjoja, tonnikalaa, kurkkua, paprikaa, tomaattia, pakastevihanneksia ja sitä rataa. Vaikka kaikki on ns. terveellistä, kaikki päätyy aina siihen, että syön liikaa ja tunnen oloni ällöttäväksi. Ja kun oon syöny liikaa, en halua lähteä mihinkään. Enkä pystykään, koska on yö. Kymmeniä youtube-videoita ja pari leffaa myöhemmin tulee aamu. Yritän sinnitellä hereillä, mutta silmät painuvat kiinni. Herään siihen, että äiti soittaa. 

Milloin tulet kotiin? Onko sulla rahaa junalippuun? Ootko maksanu laskut? Oothan käyny koulussa?

Joo, joo, joo. Ja kai mun on pakko tulla, jos en aio viettä joulua yksin ja rahattomana. En vaan kestä ajatusta  viiden tunnin junamatkasta, kun on näin huono olo koko ajan. Jos saisin nukuttua edes yhden yön hyvin. Jos saisin vedettyä edes yhden paastopäivän tai semipaaston, niin ehkä ei ahdistaisi näin paljoa. Jos saisin pakotettua itseni kunnon juoksulenkille ja siivottua tän kämpän, joka on yhtä kaaosta, niin sitten voisin tulla.

On pari päivää jouluaattoon ja rappukäytävässä tuoksuu pipari. Kävin tänään parin kilsan päässä kaupassa, koska en viitsi käydä joka päivä tossa mun lähikaupassa. Käyn siellä niin usein et ne myyjät jo tuntee mut ja osaa varmaan ulkoa mun ostokset. Vois yrittää huomenna raahautua junaan.

Oon ihan varmasti lihonu tän parin viikon aikana. Lomalla mä laihdun. Tiedän, että äiti tulee tyrkyttämään mulle vaikka mitä jouluherkkuja, mut mun on pakko pitää pää kylmänä. Tää repsahdus ei saa enää jatkua, tai kuolen tähän ahdistuksen määrään.

Tää kroppa ällöttää niin paljon. Voi luoja tekisin mitä vaan just nyt, että saisin edes pari kiloa pois.

Uusi blogi

Päätin tehdä uuden blogin, koska on vaan liikaa ajatuksia, joita en vaan pysty jakamaan läheisien ihmisten kanssa. Kirjoitan täällä muustakin elämään liittyvästä, mutta siis lähinnä tää blogi tulee käsittelemään mun syömishäiriön kanssa painiskelua.

Mulla on diagnosoitu epätyypillinen ahmimishäiriö. Käytännössä tää siis tarkottaa sitä, että välillä syön normaalisti, välillä liian vähän. Ja välillä ahmin. Joskus oksennan ahmimisen jälkeen, en aina. Oon ollut syömishäiriöinen yläasteikäisestä saakka. Oon myös masentunu ja sosiaaliset tilanteet ahdistaa mua. Kaiken lisäksi kärsin tällä hetkellä pahoista nukkumisvaikeuksista.

Yritän opiskella. Oon jättäny ammattikorkeakouluoppinnot useaan otteeseen kesken masennuksen takia. Tällä hetkellä käyn iltalukiossa, mutta siellä käyminenkään ei oikein suju, sillä poissaoloja tulee liikaa ja mun on vaikea pysyä perässä. Haluaisin vaan maata kotona ja ahmia. Mutta yritän pakottaa itteni ihmisten ilmoille, sillä tiedän, että se on mulle hyväksi.

Joskus se onnistuu paremmin, joskus huonommin. Viimeiset kaksi viikkoa on mennyt aikamoista alamäkeä. Oon ollu tosi vetäytyny ja on hirvee ahmimisputki päällä. En uskalla mennä vaa'alle, sillä pelkään, että oon lihonu aivan hirveästi. Näin viime yönä painajaisia siitä, että oon yhtäkkiä sairaalloisen ylipainoinen ja mun vatsa on valtava ja iho täynnä selluliittia. Mun unetkin käskee mua alottamaan dieetin. Ja sehän tätä ahmimisjaksoa aina seuraakin. Pitkiä lenkkejä, paljon salaattia ja vähän hiilareita.

Joo ja tiedän, ettei ahmimishäiriötä sairastavan kuuluis yrittää laihduttaa. Mutta en vaan kestä itseäni tämän painoisena (oon normaalipainon ylärajoilla). Oon pehmeä ja pyöreä ja ällöttävä. Inhoon ulkonäköäni niin paljon, että haluisin vaan repiä kaiken läskin pois mun ihon alta. Mun bmi on alimmillaan ollu 16, nyt se on 24:n kieppeillä. Siinä on hirvittävä ero. Tunnen itteni ihan hirviöksi tässä kropassa. Vaikka lääkäreiden mielestä mulla ei oo mitään hätää, koska oon normaalipainonen.

Mun tärkein tavoite tällä hetkellä on laihtua. Oikeestaan mikään ei merkitse mulle niin paljon. Haluisin myös eroon ahmimisesta ja oksentamisesta, bulimia ei oo todellakaan auttanut mua laihtumaan kiloakaan. Päinvastoin.

Haluaisin vaan osata taas olla syömättä.