Elämää ja feilaamista

Kulunut viikko on ollut pelkkää yksinäisyyttä, ahmimista, oksentelua ja pahoinvointia. Ulos lähteminen tuntuu olevan hirveän vaivan takana. 

Sain puhelun päiväsairaalasta viime viikolla. Sovittiin aika lääkärille, joka kartottaisi mun tilanteen. En tietenkään pystyny olemaan ahmimatta lääkäriaikaa edeltävää iltaa, joten herääminen oli tosi vaikeeta. Olin aamulla turvoksissa ja ahdistunu, mutta sain itkukohtauksen ja reisien hakkaamisen jälkeen laitettua vaatteet päälle ja lähdettyä ulos ovesta. 

Päiväsairaalan täti oli neuvonut mulle puhelimessa, millä bussilla kannattaa tulla. Menin kuitenkin toiseen bussiin, jonka piti reittioppaan mukaan mennä ainakin läheltä sitä paikkaa. Maisemat vaan vilahteli ohi, eikä mulla ollu mitään hajua missä olin. Istuin bussissa sit päätepysäkille saakka ja olin jossain parin kilsan päässä sairaalasta. Olin jo myöhässä ja yritin vielä epätoivoisesti suunnistaa google mapsin avulla perille. Aloin panikoitua, kun en löytäny millään oikeaa reittiä. Lopulta mun oli vaan pakko mennä lähimmälle pysäkille odottelee bussia. Tässä vaiheessa olin jo 40 minuuttia myöhässä, joten päätin vaan mennä takas kotiin. Ja kaupan kautta tietenkin.

Seuraavana päivänä keräsin sit rohkeuteni ja soitin sinne päiväsairaalaan. Sain myös soitettua kelaan, jota oon lykänny jo pitkään. Mun on tosi vaikea soittaa virastoihin. En tiedä miksi, mutta yleensä jos voin, käyn mieluummin paikan päällä. Kuulostan aina puhelimessa ihan pelokkaalta pikkulapselta. 

Sain eilen postissa kasan papereita päiväsairaalalta. Siellä oli perus masennus- ja päihdetestit, jotka on tullut täytettyä niin monta kertaa, että ne osaa jo ulkoa. Sitten siellä oli päiväohjelma ja tarkempia tietoja ryhmistä. Vapaasti valittavissa ryhmissä oli musiikki-, taide- tai kirjoitusryhmä. Noista kolmesta meen todennäköisesti taideryhmään, mutta kirjotusryhmäkin kuulosti mielenkiintoselta.

Siellä papereissa luki myös, että sieltä saa olla maksimissaan kaks päivää poissa ilmottamatta. Sen jälkeen hoitojakso katkaistaan. Ei oo siis varaa kadota kotiinsa ahmimaan ja laittaa puhelinta kiinni. Toi pelottaa mua jo etukäteen. Miten ihmeessä saan itseni raahattua sinne joka aamu? Oon mokannu niin monta juttuu mun elämässä. Mikä estää mua mokaamasta tätäkin?

Uusi lääkäriaika on sovittu maanantaille. Ja tänään, mun yksi ja ainoa taivoite on olla ahmimatta. 

Somewhere on the brink of insanity, I fell in love with the idea of destroying myself

Tänään olen juonut liikaa kahvia. Heräsin kahdeltatoista, turvoksissa eilisen ahmintojen jäljeltä. Koko päivä meni sitten kahvin voimalla, söin kuuden maissa illalla rahkaa hedelmien kanssa ja yhdeksältä kanawokkia. Nyt iski maaninen olo. En todellakaan tiedä mistä tää vireys tuli, kun koko alku päivän kolotti joka paikkaa ja vatsaan sattui niin paljon, että makasin sykkyrällä sängyssä ja palelin.

 Asiasta toiseen, mulla oli lääkäriaika viime viikolla. Mun lääkäri on tosi mukava ja ymmärtäväinen tyyppi, kakskytjotain nainen. Pienikokoinen niinkuin mäkin, jotenkin helposti lähestyttävä. Kun puhuu sille, tuntuu, että se on oikeasti kiinnostunut ja haluaa auttaa. Ikävä kyllä noi tuntuu olevan aika harvinaisia ominaisuuksia lääkäreillä, tai ainakin niillä, joilla mä olen käynyt.

Kerroin mun tilanteesta ja siitä, että mun terapeuttikin oli sitä mieltä, että tarviin jotain sen yksilöterapian lisäks. Kysyin päiväsairaalasta (siitä oli ollu puhetta n. vuosi sitten) ja lääkäri oli sitä mieltä, että se voisi sopia mulle hyvin. Se laittoi lähetteen sinne ja sanoi, että ne soittaa sieltä viikon-parin sisällä. Saatiin myös käynnistettyä mulle uudet mielealalääkkeet, nyt pitäis vaan hakea ne apteekista. Mulla ei oo pitkään aikaan ollut muuta kun nukahtamista helpottavat lääkkeet. 

Jotain edistystä sentään! Oon nyt lähipäivinä googlettanu päiväsairaalaa ja monella tuntuu olevan positiivisia kokemuksia. Vaikuttaa siltä, että se on oikeesti auttanu monia ihmisiä. Mulle varmaan tärkeintä tällä hetkellä olis se, että siellä käyminen estäs mun erakoitumisen. Kun ei käy töissä tai koulussa, ei tuu oikeestaan tutustuttua uusiin ihmisiin. Siellä on kuulemma paljon ryhmätoimintaa, joten mun ois vähän niinkun pakko palata takaisin ihmisten pariin... Ajatuksena tää toki hermostuttaa, mutta samalla oon myös jollain tavalla innostunu. Kumpa mun ei tarviis jonotella sinne kovin kauan.

Pian on hiihtoloma ja lähden porukoiden luo pariksi viikoksi. Plussat: ei tarvitse maksaa ruoasta, on seuraa, pääsee halimaan kisua. Miinukset: kaikki kaaos vyöryy päälle (äidin ja veljen ongelmat), kaapit täynnä ahmimisruokaa.

Miten ihmeessä pidän pääni kasassa?