Sain raahattua itseni vanhempien tykö vasta jouluaattona. Aika säälittävää. Lupailin päiväkausia, että tulen joo huomenna viimeistään. Mutta nukuin pommiin päivä toisensa jälkeen, ostettu junalippu jäi käyttämättä kun sänky houkutti aivan liikaa. Tää ahmimishäiriö tekee musta inhottavan valehtelijan, joka ei pysty pitämään lupauksiaan ja välttelee kaikea, mikä voisi oikeasti tehdä hyvää. Se on kai turvallisempaa päätyä siihen, ettei edes yritä.
Syömiset on kai menny ihan ok täällä porukoiden luona ollessa. Oon syöny n. 1 200 kcal päivässä ja harrastanu liikuntaa sen lisäksi. Toisaalta tuntuu siltä, että syön liikaa, mutta tiedän, että jos alan kitukuurille, niin ahmimisen riski kasvaa. Mietin kyllä, että kun palaan omilleni, pitäisin jonkinlaisen paaston/semipaaston. Paino on taas kivunnut epäaktiivisuuden ja syöpöttelyn seurauksena lähes 60 kiloon, mikä on aivan liikaa mun pituiselle (158 cm). Ja olo on sen mukainen. Tuntuu, että jopa mun naama on läski. Kaikki mussa pursuaa yli.
Onhan tää vähän ristiriitaista, että pidän kunnon ahmimisputken ennen joulua ja sitten kun oon täällä kaikkien joulutorttujen, pipareiden ja konvehtien ympäröimänä, elän raejuustolla, tonnikalalla ja vihanneksilla. Isä ja äiti yrittää koko ajan syöttää mulle herkkuja. Tähän asti oon onneks osannu kieltäytyä kaikesta. Ei ne sinänsä oo huolestuneita, kun oon kuitenkin normaalipainossa. Eikä ne tiedä mun ahmimisesta mitään. Äiti kysyi multa tosin eilen, että miksi mä rankaisen itseäni (en syöny suklaata sen kanssa). En osannu vastata. Kai mulle tulee siitä jollain tavalla parempi olo. Tiedän, ettei pari konvehtia tappas mua tai pilais mun "dieettiä", mutta se ahdistus mikä siitä seuraisi... Ei se oo sen arvosta.
Joku osa musta kai on vielä elossa. Täällä ollessani olen nukkunut hyvin ja nähnyt värikkäitä unia. Ja kai mä välillä olen ihan iloinenkin. Saan tehtyä asioita. Haluan tulla onnelliseksi. En vaan tiedä miten pääsisin siihen pisteeseen. Haluisin vaan olla turvassa itseltäni. Jos saisin vaan luotua itselleni tilanteen, jossa mun ei tarvitsisi enää hyväksikäyttää ruokaa ja olla jäädä aivan yksin... Olen niin kyllästynyt siihen. Tuntuu, etten pysty vaikuttamaan mitenkään siihen, miten mun elämä menee. Mieliala heittelee miten tykkää ja ahmimisen pelko leijuu koko ajan ympärillä. Vaikka mulle tapahtuis hyviäkin asioita, bulimiamörkö voi tulla ja pilata kaiken. Sen takia on kai niin avuton olo. En hallitse mun elämää. Ruoan kanssa pelaaminen on muuttunu niin pakonomaiseksi, että se määrittelee mitä teen milloinkin.
Jos saisin kolme toivomusta, en käyttäs ainakaan ekaa toivomalla mitään maailmanrauhaa. Toivoisin ettei mun tarviis enää koskaan ahmia tai oksentaa. Toivoisin, etten tuntisi enää koskaan olevani yksin. Toivoisin, että tää jatkuva melu mun päässä lakkaisi ja olisi hiljaista.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti